Kuka minä olen?

On totta, että ihminen jatkaa henkistä kasvuaan koko elämänsä. Kukaan meistä ei ole sama ihminen 40-vuotiaana kuin oli 20-vuotiaana tai 60-vuotiaana sama kuin 40-vuotiaana. Ihmisenä kasvu on luonnollinen osa elämää ja siihen sopeutuu. Mutta entä sitten, kun sairastuu vakavasti ja tuo sairaus vaikuttaa omaan persoonaasi niin paljon, että huomaat parissa vuodessa olevasi aivan eri ihminen kuin mitä olit kaksi vuotta aiemmin? Järkytys on vielä suurempi, jos se entinen minäsi oli ihminen jota ihannoit ja joka pystyi saavutuksiin, joista et voi enää edes uneksia. Yksi päivä vain tajuat, että sinulla ei ole enää jäljellä puoliakaan niistä ominaisuuksista, joita ennen ihannoit.

Minulta masennukseen sairastuminen vei melkein kaikki itsessäni aikaisemmin ihannoimmat piirteeni. Olin ahkera, pystyin toimimaan kriisitilanteissa kuin juna, mikään ei hätkäyttänyt minua. Pystyin suoriutumaan monista asioista yhtäaikaa, olin hyvin aikaansaava, tempperamenttinen ja räiskyvä persoona. Päiväni olivat siististi aikataulutettu ja tiesin mitä elämältäni halusin. Pääni oli täynnä uusia huikeita suunnitelmia. Tietenkin minulla oli myös työ päällikkö asemassa, jonka kautta määrittelin paljon edistymistäni elämässä. Lisäksi minulla oli uskomattoman hyvä muisti. 

Masennuksenhan usein aiheuttaa pääsäännöllisinä syinä lapsuuden traumat, päihdeongelmat, aviokriisi, työolosuhteet, jokin pettymys, ruumiillinen sairaus tai läheisen kuolema. Minulla osui kolme edellä mainitusta lottorivistä oikein syksyllä 2006, kun hakeuduin ensimmäisen kerran hoitoon. Minulla oli tuolloin päällä aviokriisi, muuttuneet työolosuhteet ja taustalla vaikutti lapsuuden traumatkin. Aluksi olin tietenkin niin väsynyt, että halusin vain nukkua. Toiset selviät pahimman masennuksen syövereistä nopeastikin lääkityksen avulla, mutta itselläni nukkumisvaihe kesti melkein kolme vuotta, lääkityksestä huolimatta. Nukuin helposti 12-14 yöunet ja siihen vielä 2-3 tunnin päiväunet ja silti olin koko ajan väsynyt. Mikään ei kiinnostanut, eikä innostanut. Myös fysiikkani petti minut, sain määrittelemättömiä kipukohtauksia päähäni joka ilta usean kuukauden ajan. Edessä näkyi pelkkää sumua. Myönnän, että mietin myös päivieni päättämistä, sen asian toteutukseen kuitenkaan ryhtymättä. Kun vähitellen aloin heräämään sumustani oikean hoidon ja mieheni avulla, aloin havahtumaan siihen tosiasiaan, että en ollut enää sama ihminen kuin vuonna 2005. Se oli shokki. 

Tuota shokkia käsittelen mielessäni ja terapiassa vielä tänäkin päivänä, enkä yrityksistäni huolimatta edelleenkään pysty täysin hyväksymään sitä, että en ole se entinen minä. Ihminen, jota niin kovasti ihannoin ja joka toteutti asioita, joita hänet oli kasvatettu arvostamaan/ihannoimaan. Vielä pahemman asiasta tekee se, että niitä ihannoimiani piirteitä ihannoidaan myös ympärillä olevassa kovassa tuloksellisessa yhteiskunnassa, jonka ulkopuolelle jääväksi hylkiöksi on itsensä helppo tuntea, kun ei suoriudukaan kaikista sen asettamista vaatimuksista. Minulta kysytään usein: "Mitäs sinä seuraavaksi aiot tehdä?" Kysymyksestä vielä ahdistavamman tekee se, että kysyjällä on usein tiedossa millainen sairaushistoria minulla on takana. Siinä vaiheessa tunnen itseni luuseriksi ja haluaisin vajota maan alle piiloon. Alan miettimään vastausta, joka saisi minut näyttämään vähemmän luuserilta. Keksinkö ihan väkisin, että minulla olisi jotain suuria suunnitelmia tulevaisuuteni varalle, että vastaus näyttäisi kysyjän silmissä paremmalta. Pitäisikö minun vastata totuudenmukaisesti: "Koitan elää elämääni päivän kerrallaan ja löytää itseni." Mieleeni tulee aina, että meinaako se kysyjä, että minä ihan huvikseni olen kotona ja ne lääkärit ihan omasta ilostaan kirjoittavat minulle vuoden pituisia sairaslomia kerralla. Tuskinpa. 

Törmään päivittäin siihen tosiasiaan, että se entinen minä olisi hoitanut tämänkin asian tuosta noin vaan, mutta nykyinen minä ei vaan pysty, vaikka kuinka yrittäisi. Se turhauttaa, surettaa, masentaa ja ahdistaa. Kaipaan myös tempperamenttiäni niin hyvässä kuin pahassa. Tempperamenttisuuden sijaan olen nykyisin tilanteissa hyvinkin sovitteleva, koska en henkisesti jaksa ajautua tilanteisiin, joita joutuisi sen enempää selvittämään. Omien mielipiteideni puolustaminen on välillä myös vaikeaa. Oli aika jolloin minulla ei enää edes ollut omia mielipiteitä vaan tyydyin myötäilemään muita. Onneksi vihdoin viimeisen vuoden aikana olen saanut takaisin vanhaa tempperamenttiäni ja vahvuutta puolustaa niitä omia mielipiteitä, mitkä ovat yhtä tärkeitä kuin muidenkin. Sen sijaan nykyisin pystyn suoriutumaan vain yhdestä asiasta kerrallaan ja senkin onnistuminen vaatii ympäristöltä ihanneolosuhteet. Muistatte varmaan postaukseni hiljaisuudesta? Jos ennen minua ei hätkähdyttänyt mikään, niin nykyään jopa toisen ihmisen tahattomasti liian lähelle tunkeminen voi aiheuttaa niin pahan ahdistuksen, että minun on lähdettävä esim. kaupasta ulos, etten saa paniikkikohtausta. Joten masennus toi minulle mukanaan myös sosiaalistentilanteiden pelon. Siitä hyvästä muistista ei ole jäljellä enää kuin rippeet, keskittymiskyvystä puhumattakaan. Entisen elämän aikatauluja en voi sietää, lähinnä sen vuoksi, että ne aiheuttavat minulle välittömän ahdistuksen ja muistutuksen siitä, että en ole enää niin hyvä kuin ennen. 

Minulla ei silti ole muuta mahdollisuutta kuin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin nyt olen. On vain uskottava, että tämä uusi Jonna on ihan yhtä hyvä kuin se vanha Jonna, joka niin kovasti haluaisin olla. Totuus on kuitenkin se, että näin pitkän vuosia jatkuneen sairausjakson jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että pystyisin entisen minäni kaltaisiin suorituksiin. Tunnen tässä tilanteessa itseni hieman petetyksi, sillä sairastuessani lääkärit lupailivat näiden ihannoimieni piirteiden palautumista, kun alan voimaan paremmin. Sitä päivää ei ole vain tullut.

Kuka minä olen?