Miehistä

En tiedä vaikuttiko viime viikkoinen Spartacus-maratoonini siihen, että halusin jutella teille miehistä. Sarjassa nimittäin tarjolla oli raavaita miehenköriläitä enemmän kuin tarpeeksi. Mietin hetken aikaa, miksi Gannicuksen näyttelijä Dustin Clare on niin tutun näköinen. Kunnes koin suuren ahaa-elämäksyn, pitkine kihartuvine hiuksineen, tuuheine kulmakarvoineen ja tähtisilmineen näyttelijä on kopio miehestäni silloin, kun tapasimme. Muut ominaisuudet ovat vuosien saatossa säilyneet, mutta pitkä tukka on saanut väistyä. Kieltämättä Dustinin katsominen sai aavistuksen haikailemaan miehen pitkän tukan perään. :D 

Mutta niistä miehistä... Olen ehkä siitä harvinaislaatuinen nainen, että minulla ei ole huonoja kokemuksia kuin yhdestä miehestä, isästäni. Joka päätti lähteä eri suuntaan, kun olin seitsemän vanha. Asiasta vaikean teki se, että isäni oli tuolloin ainoa huoltajani. Luulen, että tämä saattoi opettaa minulle jotain. Sillä miehet jotka tämän jälkeen olen päästänyt lähelleni, eivät ole tuottaneet isoja pettymyksiä. Minulla on vainukoiran hajuaisti, mitä tulee miehiin, haistan sopimattomat jo kaukaa. Tämä vainu on pelastanut minut monilta murheilta. Senpä takia en voikaan kuin suruissani kuunnella millaisia miehiä kaveripiirini useat naiset ovat joutuneet kohtaamaan.

Minua ei ikinä ole kiinnostaneet kauniit miehet, urheilijat, eikä "pahat pojat". Voisi varmaan sanoa, että makuuni ovat eniten ihan tavalliset miehet. Tärkeintä on, että mies osaa keskustella, on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja nauraa tyhmille jutuilleni. Luottamus on kaiken a ja o, sillä kaipaan tilaa ympärilleni ja sitä miehen pitää pystyä antamaan. En jaksaisi miestä, joka vaatisi koko ajan huomiota ja hänen kanssaan pitäisi puuhailla koko ajan jotain. Hyvä hiljaisuus on itselleni yksi parisuhteen tärkeimmistä asioista. Miehellä pitää olla myös selkärankaa seisoa sanojensa takana. En edes kiellä, ettenkö hakisi miehestä kuitenkin eniten turvallisuutta. Siihen ei tarvitse olla edes keittiöpsykogi tajutakseen, että turvallisuuden tarve johtuu lapsuuden tapahtumasta.

En ole tainnut koskaan kertoa, miten tapasin nykyisen mieheni seitsemisen vuotta sitten. Bongasin hänet erään nettiyhteisön etusivulta, jossa vilahtelee kuvia juuri sisäänkirjautuneista ihmisistä. Joten bongaus oli sekunneista kiinni. Muistan katselleeni, että mikäs mielenkiintoinen ponnaripää siinä seisoskelee kalastamassa. Minulle tuli tosi vahva tunne, että tuossa tyypissä on jotain. Kalastaminenhan on asia johon suhtaudun intohimoisesti ja siksi kuva herätti heti huomioni. Päätin sitten pistää viestiä, taisin heittää jotain typerää kalastuksesta. Silti T vastasi heti. Oikeastaan tuosta päivästä asti olemme olleet erottomattomat. Minusta ei olisi ikinä mihinkään "normaaleihin" treffailukuvioihin, liian vaivalloista. Itsellä ei itseasiassa edes ole pahemmin hajua millaista deittailua ihmiset harrastavat. En tykkää leikeistä, se on kaikki tai ei mitään. Luotan eniten intuitioon.

Teitä kaikkia varmasti kiinnostaa, että millainen se kuva oli, josta tiesin, että siinä on tuleva mieheni. Onnistuin kaivaamaan sen aarteiden kätköistä ja mies oli niin suosiollinen, että antoi luvan julkaista kuvan.

Joskus yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. ❤︎

Miten tapasitte puolisonne? Millaiset tyypit ovat makuunne?

Kaksi ylintä kuvaa: someecards