Kuvassa oleva huivi on n. 20 vuotta vanha ja minulle niin tärkeä, että päätin pyhittää sille oikein oman postauksen.
Huivi on alunperin 90-vuotiaan mummoni, joka muistini mukaan osti sen ensimmäiseltä matkaltaan takaisin kotikunnuilleen Karjalaan joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa.
Mummolle tämä oli sellainen "parempi" huivi, tätä ei käytetty kotona, ei edes kauppareissuilla vaan se laitettiin kaulaan, kun lähdettiin juhliin tai pidemmälle kyläilemään.
Aloin kuitenkin pihistämään tätä huivia itselleni jo yläasteella. Otin sen aina salaa eteisen naulakosta aamuisin ja laitoin sen ylleni kouluun, koska se oli minusta niin kaunis. Sain siitä kyllä jälkeenpäin aina kuulla. Siitä huolimatta, joku huivissa kiehtoi.
Kun muutin 19-vuotiaana pois kotoa, mummoni luovutti vihdoin virallisesti huivinsa minulle. Eli sain huivin väsytystaistelun jälkeen itselleni. Siitä lähtien se on kulkenut mukanani. Kangas on vuosien saatossa pehmentynyt ja värit hieman haalistuneet, mutta muuten huivi on ehjä.
Elämässä parhaita asioita ovat ne jotka pysyvät, tämä huivi on yksi niistä.
Onpa kaunis huivi ja sen taustalla vielä kauniimpi tarina. :)
VastaaPoistaUpea huivi ja mahtava tarina. Minun mummoni oli myös kotoisin Karjalasta. Opin häneltä iloisen elämänasenteen. Nauru raikui aina kun kohtasimme :)
VastaaPoistaKarjalaiset mummot on ihania, valitettavasti häviävä luonnonvara. ;(
PoistaHuiviaiheita täälläkin! Tosin sinun huivillasi on ihana tarina!
VastaaPoistaIhana tarina kauniilla huivilla :) minulla on myös ahkerassa käytössä mummun tekemät mekot, niissä on jotain todella erityistä kun ne ovat hänen käsiensä tuotos.
VastaaPoista