Tie kynsienpureskelijasta kynsibloggaajaksi

Tämän jutun tarkoitus on antaa toivoa kaikille niille, jotka pureskelevat kynsiään. Toivoa teillä on, jos sitä oli aikoinaan minullakin.

Olin 18-vuotiaana opiskelemassa parturi-kampaajaksi ja olin syönyt kynsiäni siihen asti niin kauan kuin muistin. Joskus kynnet olivat aivan verillä, koska saatoin "kaluta" ne niin, ettei niissä ollut kynttä oikeastaan ollenkaan jäljellä. Varsinkin televisiota katsellessa kynnet olivat aina suussa. Miksei silloin ollut tietokoneita niinkuin nyt? Tätä masiinaa naputtaessa on paljon vaikeampi viedä se sormi suuhun.

Minä kokeilin aikoinaan pahanmakuisia lakkoja, niistä ei ollut mitään apua. Vähän kirpeälle maistuivat, mutta mitä sitten? Kerran laitoin rahaa myös rakennekynsiin, nekin söin, mitä hampaillani pystyin.

Olin aina ollut hyvä piilottelemaan rumia kynsiäni, enkä pitänyt niitä paljon esillä. Koulu toi kuitenkin muutoksen siihen, eihän niitä kynsiä pysty piilottelemaan parturi-kampaajaan töitä tehdessä. Syödyt kynnet antavat asiakkaallekin ei huolitellun vaikutuksen. Silloin vain yhtäkkiä päätin, että nyt tämä saa loppua. 

Tämän jälkeen muutaman kerran sormet livahtivat televisiota katsellessa suuhun, mutta pidin itselleni koko ajan niin tiukkaa kontrollia, että puremaan en niitä ehtinyt. Varkain kynnet kasvoivat ja huomasin unohtaneeni koko ikävän tavan. Muistan vieläkin, mikä fiilis oli mennä kauppaan ja ostaa jotain muuta kynsilakkaa kuin väritöntä. Enemmän pontta asialle antoi vielä ihana opettajani, joka yksi päivä huomasi lakatut kynteni ja oli aivan ymmyrkäisenä siitä, että en syö enää kynsiä. "Sinullahan on tajuttoman kauniit kynnet!", hän hudahti. Muistan, että meinasin pakahtua onnesta tuolla hetkellä.

Ainoastaan kerran hairahduin, n. 19-vuotiaana söin kynteni lyhyeksi. Kaduin tätä välittömästi aivan hirveästi. En edes muista miksi ne söin, mutta sen jälkeen en ole enää kynsiäni syönyt. Kynsien syönnin lopettaminen vaatii todellista kuria itseltä, muuten se ei tule onnistumaan. Oikotietä onneen tässä asiassa ei valitettavasti ole.

Melkein 18 vuotta kestänyt kynsiensyönti jätti jälkensä. Omat kynteni eivät tule koskaan olemaan sellaiset kuin ihmisellä, jotka eivät ole niitä ikinä syöneet. Isoin havainto tästä on se, että omat kynteni eivät kasva ihan sormenpäässä kiinni, vaan tuo valkoinen osuus alkaa jo aikaisemmin. Kynnen alla oleva nahka ei ikinä ole täysin palautunut syömisen rasitteesta, jolloin kynsi ei ole ollut sen suojana. Olen kuitenkin huomannut, että vuosien saatossa tuo valkoinen osuus alkaa koko ajan olla lähempänä ja lähempänä sormenpäätä. 

Edellä mainittu ongelma aiheuttaa hiuksia pestessä sen, että hiukset tarttuvat kiinni kynnen reunoihin helpommin ja tekevät niihin viiltoja. Ainoa hyvä puoli on se, että jos tökkään kynteni johonkin ja se katkeaa. Minulta ei vuoda sormesta verta, koska se katkeava osuus ei ole kiinni nahassa. Eikä se näin ollen ole myöskään kipeä. En kaipaa korjaukseen laastaria vain viilaa.

Kynteni sen sijaan ovat melkoisen vahvat ja kauniin muotoiset. Olen myös tiedostanut, että itselleni ehdottomasti paras kynsien pituus on sormenpäihin asti tai vähän yli, siitä pidemmät kynnet alan kokemaan jo liian hankaliksi.

En olisi voinut kuvitella 18-vuotiaana, että 18 vuotta myöhemmin kynsilakat ovat elämäni suurimpia intohimoja ja tulen bloggaamaan niistä. Joskus elämä yllättää.